Lomamatka Bulgariassa

Olimme lomamatkalla Bulgariassa viime vuonna. En unohda sitä matkaa ikinä, en ole koskaan nähnyt mitään niin kamalaa! Rakastan niitä hevosia ihan sairaasti, edelleen!<3 Joka päivä aamupalan jälkeen juoksin hotellimme takana olevalle pellolle. Halusin nähdä hevoset! Jorgy käveli minua vastaan niin pitkälle kuin jalassa olevaa narua riitti, eli muutaman metrin. Halasin sitä pitkään ja rapsuttelin joka paikasta. Hevosen alahuuli venyi mielihyvästä, se näytti onnelliselta, mutta vain pienen hetken.

Omistajia ei onnekseni näkynyt missään, joten hain ämpärin ja täytin sen vedellä. Kävelin hevosen luota toiselle ja jokainen sai pienen osan vedestä. Jokainen joka niistä kolmestatoista hevosesta uskalsi lähestyä minua... Valitettavasti vettä oli vain vähän ja jos olisin antanut jokaiselle hevoselle riittävän määrän monta kertaa päivässä, omistajat olisivat huomanneet veden katoavan hirveitä määriä päivässä... Ja syyllinen olisi ollut tiedossa!

Koko ajan pelkäsin, että miehet tulisivat paikalla ja näkisivät mitä teen. Tästä he eivät olisi pitäneet!

Annoin vettä vielä sioille, jotka tuskin pystyivät edes kääntymään luvattoman pienissä laatikoissaan. Ja lopuksi nappasin pienen Maya koiran syliini. Se oli ehtinyt jo odottaa päivittäistä käyntiäni. Maya oli todella iloinen aina kun tulin ja sen oli vaikea hyväksyä sitä että aina myös lähdin... Lopulta kuului auton ääniä ja kaksi bulgarialaista miestä sekä ikäiseni poika hyppäsivät ulos autosta. Minuun tuskin vilkaistiinkaan. Maya yritti tapansa mukaan saada huomiota miehiltä, mutta vain muuta ohimennen annettu taputus koskivat pientä raukkaa. Maya näytti surkealta ja laahusti takaisin minun syliini. Siinä se sai huomiota ja rakkautta!

Miehet lähtivät kokoamaan hevoset syömään. Ne olivat eripuolilla peltoa ja tietä, kukin siellä mihin oli jaksanut raahautua paahtavassa kuumuudessa, jalat kahlehdittuna. Minä menin mukaan. Kävelin tiukasti miesten perässä, vaikka tiesin etteivät he olleet kovin iloisia siitä. Kun löysimme yhden hevosen, toinen heistä kumartui noukkimaan tiilenpalasen maasta, minä huusin ja siirryin harmaan orin viereen. Se seisoi apaattisena tien vieressä, ja vain silmät kääntyivät katsomaan minua. Sanoin sille muutaman sanan, ja hevonen ymmärsi, etten halunnut pahaa. Olimme tehneet tuttavuutta ennenkin, se tiesi minut. Silmät painuivat lähes kiinni, mutta korvat olivat luimussa. Se pelkäsi... se pelkäsi sitä kipua jonka tiili oli sille aikaisemminkin aiheuttanut, mutta karkuun ei päässyt, sillä jalat olivat tiukasti kiinni narulla toisiinsa. Vain hitaasti ja lyhyillä askelilla käveleminen onnistui. Mies kirosi minua takanani bulgariaksi, ei tiennyt että ymmärsin jotakin. Tartuin kiinni orin harjaan ja maiskutin. Se seurasi minua. Mutta ei luottavaisena, se tuskin ajatteli mitään. Miehet tulivat perässä hiljaa, kunhan hevonen saataisiin oikeaan paikkaan, ei heillä oikeastaan ollut valittamista.

Lähempänä määränpäätä hevonen piristyi, päivän ainoa ruoka odotti. Sain hevosen vietyä paikalle jossa ruokia annettiin ja siellä kaikki muut hevoset jo olivat syömässä päähän sidotusta ämpäristä. Ne oli tuotu paikalle väkivalloin, niitä sattui. Mutta en voinut revetä joka paikkaan, sentään yksi hevonen oli tänään tullut ehjänä syömään. Kyyneleet valuivat silmistäni kun katsoin hevosia. Ne olivat niin laihoja. Yhdelläkään ei ollut elämänhalua enää, ne tuntuivat olevan kuin zombeja, mutta ei ihmekään. Silloin tällöin ne havahtuivat elämään.

Minun oli lähdettävä, olin ollut siellä taas useamman tunnin. Monet hevoset kääntyivät katsomaan perääni, mutta vain hetkeksi, Maya seurasi minua pitkälle, mutta jäi lopulta paikalleen vikisemään. Kun hävisin näköpiiristä, se meni takaisin paikalleen kuivalle maalle, jossa se vietti yöt ja päivät.

Tälläisia olivat päiväni Bulgariassa, enkä koskaan lakkaa syyllistämästäni itseäni, olisinhan voinut tehdä paljon enemmänkin. Itken edelleen muistellessani sitä aikaa... Ikuisesti teitä rakastaen, en unohda!