Pelkäävästä arkalaisesta onnelliseksi kaniksi

Eräs kaverini sai vuosi sitten kesän alussa kanin. Kani oli harmaa ja pieni saksanluppakorva. Sillä oli ihan tilava itse rakennettu häkki, mutta muuten kani näytti aralta ja ihmisiä pelkäävältä. Se pääsi kerran päivässä korkeintaan tunniksi juoksemaan vapaana. Jos se pääsi irti, se karkasi.

Välillä kani puri, eikä antanut ottaa itseään kiinni. Kaverini, joka on hyvin menevä ihminen, kyllästyi kaniin ja kani jäi yhä vähemmälle hoidolle. Sen kynsiä ei oltu leikattu koko kesänä, koska kaverini ei uskaltanut ottaa pientä ja pelkäävää eläintä syliinsä.

Lopulta kaverini alkoi puhua kanin myymisestä. Silloin päätin, että voisin tehdä jotain asian hyväksi ja antaa kanille rakastavan kodin. Kesäloman lopussa meille tuli arka kanipoika. Ensin se liikkui vain silloin kun kukaan ei nähnyt sitä ja kiinni ottaminen oli vaikeaa. Aloin totuttaa sitä käsittelyyn ja kas, vuosi on vierinyt kohta kun kani tuli meille. Nyt se pomppii ja hyppii pihalla iloisesti sinne tänne, ja jos minä lähden kauaksi, se juoksee nopeasti perääni.

Kiinni se antaa itsensä ottaa, mutta ei oikein luota muihin ihmisiin kuin minuun. Kani saa olla joka päivä vapaana aamusta iltaan, välillä pihalla ja välillä sisällä huoneessa, jossa ei ole pienelle ystävälle mitään vaaraa. Kynsien leikkaaminen tuottaa vielä vaikeuksia, mutta muuten kani on todella ihmisrakas ja ilmaisee tunteensa hyvin selvästi. Pureminenkin on loppunut ja vaihtunut nuolemiseen ja puskemiseen. Sekä kas: kaverinikin on sanonut; tuo kani on teillä niin erilainen kun se meillä oli. Se on tosi onnellisen näköinen.