Rusakonpoikasen tarina

Julkaistu aiemmin Harakanvarpaat 1/07-numerossa.

Pienen pieni rusakonpoikanen

Joka vuosi ihmiset ottavat turhaan kotiin turvaan rusakon- ja jäniksenpoikasia, koska niitä luullaan kaninpoikasiksi tai että emo on ne hylännyt. Poikasten täytyy antaa olla rauhassa tai ainakin hakea joku aikuinen paikalle!

Toukokuussa minulle tuli soitto rusakonpoikasesta, jonka vieressä oli kuollut sisarus. Pienen pieni poikanen tuotiin minulle hoitoon. Se oli vain 3–4 päivän ikäinen. Kämmenelleni olisi mahtunut kaksi samankokoista eikä kätenikään ole kovin suuri. Sain ohjeita poikasen hoitoon asiantuntijoilta ja päätin yrittää pelastaa poikasen. Ensimmäisen ruokinnan tein kissan emonmaidon vastikkeella. Laitoin vastiketta tipan kerrallaan pupun huulille, koska pakkosyöttämällä ruoka voi kuulemma mennä keuhkoihin. Melko nihkeästi pupu tipan aina nuolaisi. Vastiketta meni koko ajan pupun nenäviiruihin ja kaulus oli märkänä. Mietin, että pikku-rusakko on varmaan huomenna rusakkotaivaassa.

Pian huomasin jo hakevani vuohen-maitoa parinkymmenen kilometrin päästä, se on kuulemma paras vaihtoehto. Illalla pupu alkoi riehua kissan kuljetuskopassa. Se yritti tunkea itseään kopan ristikon läpi. Meidän Felix-kissamme mielenkiinto sitä kohtaan kasvoi myös turhan suureksi. Toinen kissoistamme vain katseli sitä silmät lautasen kokoisina. Koirammekin kävi välillä pupua tutkimassa, tosin sen mielestä se oli hieman pelottava otus. Pupu rauhoittui heti, kun sen otti kopasta pois. Mutta enhän minä voinut alkaa sen seuraneitinä olla, sehän on villieläin. Laitoin pupun pahvilaatikkoon ja siellä se rapisteli koko yön.

Aamulla pikkuinen olihan se virkeänä pahvikopassa. Siirsin sen taas kissan kuljetuskoppaan ja annoin sille lämmintä maitoa. Eläinlääkäri tuli myös antamaan sille nestettä. Aamuin illoin laitoin tuoretta ruohoa ja muuta vihreää tarjolle. Ruokintaan meni päivittäin neljä tuntia ja ruokaa alkoi mennä kerta kerralta mennä enemmän. Pupu oppi syömistekniikan ja maitoa meni vauhdikkaasti. Kun vatsa oli täynnä, se alkoi nukkua kädessä. Kun laitoin sen takaisin koppaan, niin se juoksi luokseni vauhdilla: sehän piti minua emonaan. Se kaivautui jalkani viereen nukkumaan tai meni lahkeeni sisään. Syöttämisten välissä suloinen rusakko nukkui sykkyrällä kämmenelläni.

Felix-kissani oli myös mukana ruokinnoissa. Aluksi se oli kiinnostunut pupusta, mutta kohta sitä kiinnosti enemmän se mitä pupu söi. Pian se siis suorastaan kadehti rusakon maitoa ja sitä oli pakko tuuppia pois häiritsemästä, koska se yritti myös nuolla ruiskua. Voi nälkiintynyttä kissaraukkaa. Sai se aina sitten sen ylijääneen maidon lipitellä.

Ruokinta alkoi lopulta sujua nopeammin ja pupun tahti vaan kiihtyi. Uusin juttu oli se, että se alkoi rymistellä aina, kun tulin kopan viereen eli yritin pysyä poissa. Pähkäilimme asiaa ja punnitsin rusakon. Sen alkupainosta oli hävinnyt 6 grammaa, joka oli selvä merkki kuivumisesta. Ruokintaa piti lisätä, maidon sekaan laittaa hunajaa ja nesteytys aloittaa. Poikaset vaativat 24 tunnin tarkkailua! Sain puhelimessa neuvot miten saamme poikasen nesteytettyä.

Viimeisen yönsä rusakko nukkui kissan kuljetuskopassa ihan rauhassa eli en joutunut sitä siirtämään pahvikoppaan kuten muina öinä. Sekin oli merkki siitä, että pupu ei enää ollut niin voimissaan. Aamulla heräsin klo 4.00 ja syötin pupun. Se söi kovin vähän ja nukahteli koko ajan.

Vein sen junan kanssa Eläinsuojeluvalvoja Sarille. Junassa oli ihan pakko välillä kurkata miten se voi. Ihan rauhassa se oli kopan nurkassa. Helsingin rautatieasemalla luovutin rusakon. Se pääsi muiden rusakoiden seuraan samaan häkkiin. Hetken se oli katsellut, että mitäs porukkaa nuo on ja sitten juossut niiden luo. Hieman isompi pikkurusakko oli alkanut nuolla sitä. Pupu oli laittanut silmät kiinni ja ollut oikein otettu, että joku nuolee häntä. Siellä ne kuulemma kaikki nukkuvat yhdessä kasassa. Se alkoi saada painoa ja oli kova nuolemaan pupukavereitaan. Toivottavasti pupu selviytyy vapautukseen saakka ja elää pitkän elämän metsien ja niittyjen keskellä!

TÄRKEÄÄ RUSAKOISTA

Rusakko- ja jänisemo ei tee pesää lainkaan ja synnyttää 2–5 poikastaan eri paikkoihin pienen välimatkan päähän toisistaan. Poikaset kyyhöttävät päiväsaikaan paikoillaan luottaen hyvään suojaväritykseensä ja hajuttomuuteensa. Poikaseen ei saa koskea paljain käsin, koska se menettää hajuttomuuden suojan ja sen jälkeen se on petojen armoilla ja emo voi ehkä hylätä sen. Jos se on ihan pakko siirtää (esim. varikset vaarassa nokkia, poikanen on vaarallisessa paikassa), niin paras tapa on nostaa poikanen heinätukkojen varassa parempaan paikkaan, enintään 5–10 metrin päähän alku-peräisestä. Muuten emo ei enää löydä sitä ja hylkää sen. Jos poikaseen on koskettu paljain käsin tai se on vaarassa joutua hylätyksi, niin neuvoa kannattaa kysyä asiantuntijoilta. Poikasen voi ottaa heti turvaan, jos linnut ovat sitä nokkineet, vierestä löytyy kuolleita poikasia tai kuollut emo tai poikanen makaa kyljellään huonokuntoisena.

Kun olet ottanut poikasen turvaan, kysy heti neuvoa. Muistathan aina varmistua onko luonnosta löytämäsi poikanen avun tarpeessa ennen kuin ryhdyt pelastamaan sitä. Neuvoa voit kysyä kyseisissä tapauksissa asiantuntijoilta.

Ulla