Saimme kissan pentutehtailijalta

Meidän kissanpennun tarina

Otin poikaystäväni kanssa viime kesän lopulla kissanpennun eläintenhoitopaikasta, mutta alku ei ollut ihan sitä mitä kuvittelin.

Kun kävimme valitsemassa oman pikkuisemme muiden ihanien joukosta, se oli iloinen ja suloinen kuin muutkin (olisin halunnut viedä kaikki kotiin, mutta poikaystävä ei suostunut). Kissa oli vielä niin pieni, eikä sen ikää voinut kuin arvioida, koska pennut olivat löydetty jostain mihin emo oli ne piilottanut, eikä emon omistajaa tiedetty. Emme saaneet kissaamme mukaan ennen kuin sen paino lähenisi kiloa. Hoitopaikan omistaja sanoi, että siihen menee n.2–4 viikkoa (tämä oli hoitopaikan omistajan tekemä päätelmä, milloin pennut olisivat luovutusikäisiä). Jätimme yhteystietomme ja sanoimme tulevamme katsomaan sitä aina kun kerkeäisimme.

Kun pari viikkoa myöhemmin kävimme katsomassa omaa pikkuistamme, niin se oli aivan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla: yksin nurkassa, silmät vuotivat ja muutenkin omituinen. Sain sentään ottaa sen syliin ja silittää ja paijata sitä. Mutta kyllä sen näki, ettei kaikki ollut kunnossa. Kun kysyimme, että mikä sillä voisi olla, omistaja arveli silmien vuotamisen johtuvan ulkoa tulevasta vedosta. Omistaja kun oli välillä jättänyt takaoven auki, että koirat pääsisivät ulos. Meidän pieni kisumme ei ollut ainoa, jolla vuoti silmät.

Seuraavalla kerralla, kun menimme katsomaan kissoja, ongelmat olivat samat – paitsi että kisu oli laiha kuin mikä ja samat ongelmat kuin viimeksi. Kysyimme laihuudesta ja uudestaan silmistä. Omistaja sanoi silmistä samat syyt ja puhdisti ne. Laihuudesta hän vain arveli, että se voisi olla "keskonen", eikä sille kuulemma ruoka edes maistunut samalla tavalla kuin muille. Kun muut menivät syömään, meidän kisu jäi paikoilleen ja meni jossain vaiheessa katsomaan jäikö sinne mitään. Pyysimme punnitsemaan kisun, jotta voisimme tietää milloin saamme hänet. Kissa painoi vähemmän kuin ensimmäisellä kerralla kun näimme hänet! Omistaja lupasi, että hän rupeaa antamaan antibiootteja, jotta ruokahalu kasvaisi. Hän myös kielsi, ettei laihuus voi johtua madoista, koska hän on madottanut kaikki pennut. Joten toivoimme parasta ja lähdimme kotiin.

Noin viikkoa myöhemmin saimme pienen kissamme kotiin. Kun annoimme sen tutkia rauhassa paikat ja näytimme missä on ruokaa, se jäi suoraan ruokakupille syömään. Että kyllä sitä ruokahalua riitti! Mutta en ole ikinä nähnyt niin pientä kissaa, koska se oli, valehtelematta, pari senttiä tupakka-askia isompi ja pelkkää luuta ja nahkaa. Parin päivän päästä alkoi makuuhuoneeseen tarpeiden teko, siis vaikka kisu tiesi missä vessa oli ja kävi myös sielläkin. Mutta muuten se ei tehnyt muuta kuin nukkui koko ajan, joten veimme hänet lääkäriin.

Lääkärissä selvisi, että kisulla oli tulehdus, jonka takia se oli kuivunut sisältä päin. Lääkäri sanoi, ettei näe sillä pitkää tulevaisuutta, mutta hän voi yrittää jos haluamme. Tietenkin halusimme yrittää kaikkea mahdollista, joten lääkäri antoi nestettä ruiskulla, määräsi antibioottikuurin ja jotain terveellistä ruokaa heiltä ja sanoi, että meidän täytyy antaa sille vettä vaikka ruiskulla suuhun jos ei muuten. Kävimme ostamassa lääkkeet ja vielä matolääkkeen varmuuden vuoksi.

Meni varmaan viikko niin kisu alkoi leikkiä narun kanssa ja oli jo terveemmän näköinen. Vesi ei edelleenkään maistunut kunnolla ja ruiskusta se ei tykännyt, mutta ei siinäkään kauaa mennyt kun se rupesi itse juomaan :) Mutta pieneksi kisu kyllä jäi, että se normaali virumis-vaihe jäi häneltä kyllä välistä. Silmät vuotavat kyllä välillä vieläkin, mutta pelkällä puhdistamisella siitä on selvitty :)

Kisu 9kk